Work Text:
— He on siel vissi päättänt lähettä kaik Suome toivot just meirä joukkueese kuolema.
Keskustelu kaikuu kesäisellä metsäpolulla pakotetun keveänä, eikä sellaisenaankaan suinkaan ainutkertaisena. Laskeva aurinko värittää mäntyjen rungot hehkuvan oransseiksi. Kuivunut pihka kimaltelee säteiden osuessa vuosia vanhojen luodinreikien reunamiin.
Tästäkin kuljettaneen pian uudestaan.
— Siltähän se vaikuttaa.
— Kyl kait täl vauhil poikkalapse koht jo loppuva.
— Niin luulisi.
Koskela on kuullut vastaavaa viime aikoina komppanian jokaisen miehen suusta heti, kun on hetkeksikään pysähtynyt juttelemaan. Hietasenkin, peräti useaan otteeseen. Tämä versio kuitenkin hankaa Koskelan selkäpiitä vastakarvaan eri tavalla kuin aiemmat. Syyttävä äänensävy yrittää kätkeä alleen jotain epämukavan haurasta siitä näytelmästä, jota Hietanen on viime kuukaudet ylläpitänyt. Periksiantamattomuuden illuusiosta, johon Koskela on pyrkinyt tuudittautumaan.
Kaukana rytisevä taistelu lakkaa hetkeksi, ja äänimaisema hiljenee varpujen rahinaan kenkien nahkaa vasten. Kuuluisi kuulua linnunlaulua. Käki, kenties satakieli tai kirjosieppo. Koskela viheltää muutaman nuotin Pentinkulmalta tuttuja säveliä, ja saa vastaukseksi lisää hiljaisuutta.
Ranteeseen tarttuva käsi pysäyttää askelluksen. Sormet ovat kalmankylmät; voimistuva pakotus sisuskaluissa muistuttaa, etteivät ne ennen olleet.
— An mul pien pala taivast, Hietanen kuiskaa ääni käheänä.
Tukahdutetussa sävyssä väreilee juuri niitä asioita, joita Koskela ei haluaisi kohdata. Tarkkanäköisyyden hintana on ymmärrys siitä, ettei Hietanenkaan halua.
Kaikista komppanian ihmisistä juuri Hietasen toivon mureneminen on vaikeinta kestää. Monestakin syystä, eikä vähiten sellaisista, jotka tuntuvat itsekkäiltä jos niitä pysähtyy tarkastelemaan. Helpompi on, kun ei pysähdy. Ajattelee miesten kannalta. Joukkueen, armeijan, itsenäisyyden. Sydämestä lähtevä tuttu tummuus tunkeutuu kuitenkin kipeän syvälle tavalla, jossa ei ole mitään isänmaallista.
Taivaasta ei ole ollut annettavaksi aikoihin. Silti Koskela nyökkää. Kivusta huolimatta vaiko sen ajamana, niin, sitäkään ei enää kestä liiemmin miettiä. Joskus olisi saattanut kestää.
Kädet hakeutuvat Koskelan kehon ympärille, etsivät tien vaatteiden väliin. Pingottunut, pakotettu hengitys pyyhkii kosteana korvalehteä. Jäiset sormet takertuvat kylkiin Hietasen painautuessa Koskelan selkää vasten, ja kehon läpi kulkeva värähdys on silkkaa vilua.
Koskela ojentaa kätensä nojatakseen männynrunkoon toisen hakeutuessa housujen sepalukselle, sitten sisään. Hietasen poski tuntuu märältä sen painuessa nihkeää kaulaa vasten.
Täytyisi päästä pois. Ei tilanteesta, tietenkään, eikä Hietasesta. Pois omasta mielestä, pois tästä vankilasta, missä mikään ei tunnu miltään. Sinne jonnekin, missä nämä sodalta varastetut hetket voisivat taas hetken aikaa olla maailmankaikkeus.
**
— Sää tunnu hyvält, Hietanen sanoo Koskelan korvaan. Höyry väreilee jäisessä ilmassa sanojen ja niistä välittyvän tunteen rientäessä pitkin selkärankaa, rintaa, raajoja. — Aiva ku taivaalt.
Lantion kulma muuttuu aavistuksen Hietasen laskiessa kuumuutta hohkaavan kätensä Koskelan rungolla lepäävälle kämmenelle. Sormet kietoutuvat toisiinsa, ja seuraava työntö lävistää koko kehon.
— Siitä niin.
Mielihyväimpulssit leviävät Hietasen lanteiden tahdissa vieden mukanaan hengen ja mielen. Lämpö säteilee pitkin toisiinsa takertuneita kehoja luoden tunteen rajattomuudesta — he ovat yksi, kokonainen. Hetkeksi kuulon täyttää sydämen jyskytys; huulten hipoessa korvalehteä Hietanen palauttaa itsensä Koskelan äänimaailmaan.
— Vaik mist mää taivaan tuntisi.
Huulet painuvat hikistä kaulaa vasten maistellen, suudellen. Nautinnollinen toimintakyvyttömyys valtaa Koskelan keuhkot.
— Mut jos siel ei o tällast ni en mää sin kaipaakka.
Ihoa vasten hankaava parransänki lähettää signaaleja koko kehoon. Oma käsi varastaa laukalle aluspaidan hiertyessä karheana nännejä vasten.
— Täsä mul on kaik, Hietanen huokaa ääni paksuna.
Ähkäisten purkautuva orgasmi viskoo sperman korkealle männynrunkoon, ja muutama pisara laskeutuu ristikkäisille kämmenselille. Hietasen rytmiin tulee särö, sitten liike pysähtyy kokonaan tasapainon siirtyessä takaisin jaloille — lähinnä Hietasen, sillä Koskelan jalkojen kantokykyyn ei tiettävästi voi juuri nyt luottaa. Yhteenliimautuneet kädet irtoavat lumiselta rungolta.
Tulikuuma kieli lipoo kämmenselkää saaden ilman purkautumaan Koskelan keuhkoista, ja matalan voihkaisun saattelemana Hietanen pistää lanteensa taas töihin. Liike tuntuu itensiiviseltä orgasminjälkeisellä limakalvolla. Osuessaan tuohon erityisen herkkään kohtaan Koskelan sisällä tunne on lähes kivulias tavalla, jonka sietäminen on samaan aikaan mahdotonta, ja toisaalta kaikki, mitä Koskela koskaan haluaa tuntea.
Hietanen siirtää kätensä takaisin puuta vasten ja kiristää lanteidensa rytmiä. — Ni kaua ku sää oot siin, mää en kaipa mittä muut.
Koskela liikauttaa pehmenneelle penikselleen unohtunutta kättään kerran, sitten toisen, saaden palkinnoksi muutaman pisaran sormille valuvaa siemennestettä. Hän nostaa sormet Hietasen huulille ja tämä ynähtää imiessään ne suuhunsa. Lanteiden rytmi kiihtyy, sitten horjuu, muuttuu tutuksi nyinnäksi. Hietasen voihkaisu kumisee sormien takaa vaimennettuna orgasmin pysäyttäessä liikehdinnän kuin seinään, ja jäljelle jää sykkivä, kiihkeä raukeus.
**
— Kiltti, kiltti.
Hietanen hokee tahatonta rukoustaan ääni särkymisrajalla, hädin tuskin kuuluvana. Tehtäväänsä nähden liian pehmeä penis pyrkii syvemmälle, polttaen. Lantiolle puristuneet sormet ovat lämmenneet ihoa vasten. Niiden kosketus on sama kuin aina ennenkin, tuttu, turvallinen, mutta sotakoneistoon kadonnut nautinto huutaa poissaoloaan muistojen viiltäessä mielen riekaleisiin lisää luodinreikiä.
Vaikka kiihkeä nautinto on enää kasa karvaita kaikuja, ovat kliimaksin rakennuspalikat kuitenkin jääneet lihasmuistiin. Koskela pakottaa kehonsa vastaanottamaan ne signaalit, joita se vielä osaa käsitellä. Sylkee kämmeneensä ja puristaa sitten kätensä kalunsa ympärille. Täsmäyttää rytminsä toisen liikkeisiin. Keskittyy tuntemaan jotain, mitä tahansa, vaikka sitten kuinka heikkoa. Vaikka vain kipua.
Silkalla sinnikkyydellä mielihyvän haamut saavuttavat tavoitteensa. Sperma purkautuu vastentahtoisena sormille valuen rystysiä pitkin varvikkoon.
Hietanen kouristuu Koskelan ympärille ja heijaa, heijaa kunnes hiipuu. Hiljalleen, hiljaisuuteen. Kyynelten imeytyessä paidan läpi paino Koskelan sydämessä valahtaa varpaisiin turruttaen matkallaan sen vähän, minkä tarvittaessa vielä kykeni muistamaan.
Muurahaiset korjaavat polkunsa Koskelan kämmenselän yli.
Jossain kaukana konekivääri yhtyy sodan kuorolauluun auringon viimeisten säteiden hiipuessa hämärään.