Chapter Text
"Kaikki alkoi hymystä.
Ei! Väärin!
Kaikki alkoi virnistyksestä.
Niin leveästä, että jopa itse Irvikissa olisi kateellinen.
Shinichiä ei tuo hymyntapainen kiinnostanut.
Ei. Ei aluksi.
Häntä kiinnosti vain tuo omahyväinen mestarivaras, joka aina tilaisuuden tullen avoimesti pilkkasi häntä.
Shinichi halusi nähdä tuon virnistyksen katoavan hitaasti, kun hän iskisi käsiraudat lopullisesti varkaan ranteisiin, mutta sitten eräänä yönä kaikki muuttui…"
Askel.
Askel.
Askel.
Lätäkkö.
Loikka.
Askel.
Shinichi Kudo asteli verkkaisesti pitkin öisen kaupungin katuja. Päivän
sateesta jäänyt vesi teki ilmasta kylmän ja kostean ja kaduista vaarallisen
liukkaat pienen yöpakkasen tehdessä tuloaan. Shinichi hieroi käsiään yhteen ja
sujautti ne sitten mustan nahkatakkinsa taskuihin, jotta hänen sormensa eivät
paleltuisi entisestään. Hanskat nuori mies oli unohtanut kiireissään kotiin
piirongin päälle, kun Ran oli tullut hakemaan häntä.
Shinichi veti villahuivinsa leukaansa asti ja katseli kuinka hänen
lapsuudenystävänsä käveli jonkin matkaa hänen edellään ystävänsä Sonokon kanssa.
Nuori sinisilmäinen nainen selitti äänekkäästi Ranille kuinka hän tulisi tällä
kertaa tapaamaan unelmiensa miehen mestarivaras Kaito Kidin.
Niin, Kaito Kid.
Kolmikko oli juuri matkalla katsomaan yhdeksi historian taitavimmaksi
varkaaksi tituleeratun miehen ryöstö keikkaa, josta tämä oli varoittanut
poliiseja jo etukäteen lyhyellä runonparrella ja karikatyyrisellä omakuvalla
varustetulla kortilla, kuten hänellä tapana oli. Shinichiä itseään ei olisi
huvittanut lähteä tuona iltana katsomaan omahyväisen mestarivarkaan keikkaa,
mutta poliisivoimien komisario Ginzo Nakamori oli häntä henkilökohtaisesti
pyytänyt avustamaan Kidin kiinnisaamisessa viimeisen kolmen kuukauden ajan.
Eihän ylpeä komisario olisi tietenkään halunnut ketään ulkopuolisia hänen ja
yksikkönsä omaan aavevarasjahtiin, mutta epäonnistumisia oli tullut niin monia,
että ylemmältä taholta oli tullut käsky ottaa yksikön avuksi vähintään yksi
etsivä, joka kykenisi edes jollain tasolla havainnoimaan Kaito Kidin temput ja
näkemään niiden läpi.
Näin ollen Shinichiä oli mainetta niittäneenä yksityisetsivänä pyydetty
mukaan. Aluksi nuorukainen oli kieltäytynyt ja yrittänyt selittää, että hän oli
enemmän kiinnostunut murhista, sekä suositellut paremmaksi vaihtoehdoksi
japanilais-englantilaista kollegaansa Hakuba Sagurua, joka oli paljon
kiinnostuneempi tapauksesta. Nakamori kuitenkaan ei halunnut toista nuorta
etsivää kontolleen sillä tämä oli kuulemma osallistunut useampaankin Kidin
takaa-ajoon, eikä hänestä ollut sen suurempaa hyötyä komisarion kokemusten
mukaan. Viimeisen naulan arkkuun löi se, että Ran ja Sonoko kuulivat asiasta ja
niinpä Shinichi pakotettiin mukaan mestarivarkaan keikoille.
Nuorukainen itse olisi halunnut mieluummin paneutua niin sanottuun Mustan
organisaation tapaukseen, jota hän oli lähtenyt selvittämään silloin kun muilta
murhatapaukseltaan ehti. Shinichi oli nimittäin puoli vuotta takaperin taas
sattumalta todistanut murhan. Yksityisetsivä oli ollut palaamassa iltamyöhällä
kotiin ratkaistuaan taas kerran erään erittäin haastavan tapauksen ja oli
sattunut pimeälle syrjäkujalle juuri väärään aikaan. Hänen onnekseen kaksi
mustiin pukeutunutta miestä eivät, olleet huomannet häntä. Ilo oli kuitenkin
lyhyt aikainen sillä ennen kuin Shinichi, ehti tehdä mitään miehet olivat jo
poissa ja jättäneet jälkeensä ruumiin. Ruumis tutkittiin, mutta mitään ei saatu
selville. Tapaus jäi kuitenkin kalvamaan nuorta etsivää ja hän lähti
selvittämään asiaa omin nokkineen, mikä ei ollut ihan helppoa. Mustiin
pukeutuneista miehistä ei nimittäin löytynyt mitään tietoa, kuin heitä ei olisi
koskaan ollut olemassakaan.
Tämän takia nuorukainen oli varsin vastahakoinen hyppelehtimään pitkin
museoiden kattoja ja jahtaamaan Kaito Kidiä. Varkaat eivät yksinkertaisesti
kiinnostaneet häntä.
Shinichin oli kuitenkin myönnettävä vastahakoisesti itselleen, että yksi
ainoa asia varkaassa onnistui jollain tavalla kuitenkin joka ikinen kerta
kiinnittämään hänen huomionsa.
Hymy.
Leveä virnistys, joka ei tuntunut pyyhkiytyvän aavevarkaan kasvoilta
koskaan.
Hyppäsi hän sitten selälleen kerrostalon katolta tai osoitettiinpa häntä
aseella - oli tilanne mikä tahansa Kaito Kid vain hymyili.
Ja mikä pahinta Shinichi ei kyennyt saamaan tuota hymyä mielestään. Se
vainosi häntä jopa uniin asti ja se jos mikä ärsytti nuorta etsivää. Siksipä hän
olikin jo ensimmäisessä jahdissa vannonut, että jos hän joskus saisi
tilaisuuden, hän pyyhkisi tuon virnistyksen varkaan kasvoilta.
"Shinichi! Tule nyt jo!" Ran huikkasi havahduttaen etsivän mietteistään.
"Tulossa." Shinichi huokaisi ja asteli sisään paikalliseen museoon Ranin
pidellessä ovea avoinna. Kolmikko pujotteli tottuneesti kymmenien poliisien
seasta keskelle museon pääaulaa, jossa seisoi kaikessa komeudessaan suuri
siivekäs leijonaa muistuttava veistos. Itse veistos oli jo varsin vaikuttava
näky marmorin sävyisineen pintoineen ja yksityiskohtineen, mutta vielä
näyttävämmän siitä teki leijonan kaulassa roikkuva kaulakääty, johon oli
upotettu helmiä ja suuri sininen jalokivi – Jääkuolema.
Heti komisario Nakamorin läheisyyteen päästyään Shinichin ensimmäinen ajatus
museoon asetettujen ansojen havainnoinnin lisäksi oli, miksei hän ollut ottanut
mukaan korvatulppia. Komisario oli nimittäin varsin kovaääninen aina Kaito Kidin
jahdin aikaan ja nytkin hän seisoi veistoksen vierellä edessään rivillinen
varsin hermostuneenoloinen joukkio poliiseja ja meuhkasi näille ohjeita ja
toimintasuunnitelmia niin, että koko museo raikui. Joskus Shinichi ihmetteli
suuresti miksi ihmeessä poliisit edes vaivautuivat pähkäilemään miten ihmeessä
mestarivaras oli aina askeleen heitä edellä, kun Nakamori käytännössä kertoi
kaiken koko maailmalle.
Nuori etsivä käveli verkkaisesti ohi Kidin tämän päivän saaliin Jääkuoleman,
jättäen Ranin ja Sonokon ihastelemaan jalokiveä ja suuntasi kulkunsa suoraan
museon katolle. Hän tiesi, että aavevaras rakasti näyttäviä pakoja ja lähtikin
näin ollen usein riippuliitimellään karkuun suoraan poliisien edestä.
Mitä Shinichi oli oppinut Kaito Kidistä viimeisen kolmen kuukauden aikana,
niin oli ainakin se että tämä rakasti härnätä poliiseja ja erityisesti komisario
Nakamoria. Varas järjesti tarkoituksella monia "läheltä piti" –tilanteita ja
antoi jahtaajiensa uskoa, että heillä oli ollut hänet melkein näpeissään.
Omahyväinen.
Se sana kuvasi etsivän mielestä hänen päätelmiensä ja tarkkailuidensa mukaan
tällä hetkellä aavevarasta kaikista parhaiten. Vaikkakin Shinichin oli
myönnettävä, että oli Kidillä jonkinlaista "selkärankaa", esimerkiksi hänen
"kehenkään ei satu" politiikkansa oli pitänyt ainakin tähän päivään asti.
Shinichi työnsi hitaasti auki raskaan metallioven, joka johti katolle. Hän
istahti katon reunalle kohtaan johon viereinen korkeampi rakennus loi varjonsa.
Etsivä suorastaan sulautui varjoihin tummassa nahkatakissaan ja mustissa
suorissa housuissaan. Hän nojautui hieman taaksepäin, vetäisi keuhkoihinsa
kylmää yöilmaa ja jäi odottamaan.
Shinichi ei joutunut odottamaan kauaa, sillä pian portaikosta kaikuivatkin jo
komisarion huudot poliisivoimien säestämänä. Raskas metalliovi lennähti auki
voimalla ja jäi huojumaan yhden saranan varaan, kun poliisit tunkivat koko
joukollaan katolle.
Aavevarasta ei kuitenkaan näkynyt. Tämän poliisitkin huomasivat pian ja
alkoivat katsella hölmistyneinä ympärilleen.
"Juurihan hän oli tässä!" Nakamori mylvi ja vilkuili ympärilleen.
"Piirittäkää alue! Hän ei saa päästä pakoon!" Mies karjui määräyksiä ja pian
koko hänen yksikkönsä rynnistikin takaisin portaikkoon Nakamorin seuratessa
tiiviisti perässä.
Shinichi huokaisi syvään ja nousi hitaasti seisomaan. Juuri sillä hetkellä
portaikosta astui valkeaan verhoutunut hahmo.
Kaito Kid.
Mestarivaras käveli hitaasti katonreunaa kohti ja kohotti varastamansa
sinisen jalokiven kuun valoa vasten. Se hehkui kauniina värjäten Kidin valkean
takin ja viitan kimmeltävän siniseksi.
Shinichi ei voinut itselleen mitään hän vain tuijotti, painoi muistiin
varkaan jokaisen piirteen, vaikka hänen olisi kuulunut rynnätä tämän luokse ja
pidättää hänet.
Aavevarkaan valkea silinterihattu oli hieman kallellaan ja paljasti
tavallista enemmän hänen tummanruskeita lähes mustia sotkuisia hiuksiaan.
Silmänpäälle varovasti aseteltu monokkeli heijasti jalokiven sinistä valoa ja
esti yhdessä hatun luomien varjojen kanssa näkemästä kasvojenpiirteitä
kunnolla.
Mutta se mikä kiinnitti etsivän huomion, olivat Kidin huulet. Ne olivat
hieman raollaan, mutta muuten lähes suorana viivana.
Niin viivana.
Mestarivaras ei hymyillyt.
Kaikki mitä hänen kasvoistaan pystyi näkemään, ei paljastanut tunteita.
Kid vain tuijotti kiveä ilmeettömästi ja lopulta asetteli sen kauniisti katon
reunalle.
Kun jalokivi osui punaiseen tiilikivetykseen, Shinichi heräsi transsistaan ja
sai itsensä liikkeelle. Hän käveli hitaasti ääntäkään päästämättä yhä lähemmäs
varasta.
"Ikävä kyllä Meitantei, minulla ei ole tänään aikaa leikkiä sinun kanssasi."
Kid lähes kuiskasi.
Shinichi pysähtyi niille sijoilleen, jokin ei todellakaan ollut oikein.
Mestarivarkaan puhesävy oli suorastaan kylmä, eikä sitä tavanomaista hymyä
näkynyt vieläkään.
Miksei?" Tuo kysymys karkasi etsivän huulilta ennen kuin hän ehti edes
ajatella sitä.
"Hys, Meitantei ei niin lujaa tai herätät nukkuvat korpit." Kid sihahti
tuoden sormen huulilleen.
Korpit!? Shinichi tuijotti hetken varasta hiljaa, mutta pudisti sitten
päätään. Tämä on taas jokin temppu.
Välähdys.
Etsivä näki jonkin välähtävän hänen vasemmasta silmäkulmastaan.
Mikä?
Keskellä yötä?
Helikopteri?
Shinichi käänsi päätään hitaasti siihen suuntaan missä välähdys oli näkynyt,
edelleen varuillaan edessään seisovan aavevarkaan takia.
Heikosti, mutta silti siellä nuorukainen saattoi erottaa ihmisen ääriviivat
toisella puolella katua olevan talon katolta ja sitten hänen huomionsa
kiinnittyi johonkin kiiltävään.
Tarkka-ampuja.
Ase.
Shinichi ei ehtinyt reagoida. Ainoa asia minkä hän ennätti kuulla, oli
laukaus ja sen jälkeen hänen näkökenttänsä täyttyi punaisesta.